Elina Tynkkysen kirja-arvostelu / Marjo Kovanen: Elokuvakasvatuksen opas

Elokuvat koulussa – koulusta elokuviin

Oppia sivistyksestä viihdekulttuurin valtavirroilla.

”Onko koulussa tilaa elokuvalle? Onko elokuva taidetta vai viihdettä?” kysyy Marjo Kovanen työryhmineen toimittamassaan teoksessa ”Elokuvakasvatuksen Opas” (2013, 18). Nämä ovat olennaisia kysymyksiä kaikkien elokuvakasvatuksesta kiinnostuneiden mielestä, mutta antaako kirja niihin vastauksia? Kirjan keskeinen tavoite on madaltaa opettajien ja vanhempien kynnystä olemaan elokuvakasvattaja joka on valmis keskustelemaan ja olemaan läsnä katsomistilanteessa. (s.11) Kirja pyrkii myös antamaan tietoa ja tehtäviä, joiden avulla elokuvanlukutaitoa voidaan kehittää. Ratkaiseva pedagoginen ajatus on se, että elokuvaa voi oppia katsomaan. (s.13)

Kirja on ulkoasultaan selkeä mutta visuaalisesti se ei juuri houkuttele lukemaan. Mielestäni kuvia voisi olla enemmän, se tekisi kirjasta kiinnostavamman ja jopa informatiivisemman. Teksti itsessään on kuitenkin miellyttävää ja helposti luettavaa. Tietoa on helppo etsiä, tehtävät on erotettu leipätekstistä toisenlaisella kirjasintyypillä ja tehtävämerkkinä on käytetty klaffin kuvaa. Pitkin matkaa tekstin lomaan on saatu mahdutettua paljon esimerkkejä eri elokuvista. Nämä esimerkit houkuttelevat lukijaa tutustumaan kyseisiin elokuviin ja niiden teemoihin tarkemmin.

Kirjassa korostetaan erityisesti keskustelun tärkeyttä elokuvakokemuksen jälkeen, eikä suinkaan turhaan. Ei ole mitenkään harvinaista, että elokuvia saatetaan näyttää koulussa vaikkapa sairastuneen opettajan korvikkeena tai viihdyttävänä ajanvietteenä. Kirjaa apuna käyttäen voi melko vaivattomasti löytää sisältöjä elokuvaa hyödyntävää oppituntia varten.

Kirjoittajat jakavat elokuvakasvatuksen yleisen käsityksen, että elokuvateatteria pidetään ainutlaatuisena sosiaalisen katsomiskokemuksen tarjoavana tilana. Toki elokuvateatterissa laajalta kankaalta katsottuna ja kuultuna, elokuva antaa mahdollisuuden kokonaisvaltaisempaan katsomiskokemukseen kuin koululuokassa pulpetin takana kovalla penkillä istuen. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni välttämättömyys mieleenpainuvan elokuvakokemuksen saavuttamiseksi. Hienon kokemuksen voi saavuttaa myös vaikkapa koulun auditoriossa tai muussa vastaavassa tilassa, jossa kuva pystytään heijastamaan laajalle kankaalle ja äänentoisto on laadukasta. Monissa paikoissa elokuvateatteriin lähtemiselle ei ole mahdollisuutta, koska sellaista ei ole lähistöllä, tällöin kokemuksen voi saavuttaa esimerkiksi edellä mainitulla tavalla.

Kirja on tehty Koulukino ry:n elokuvien ja oppimateriaalien pohjalta, se ei jää epäselväksi. Toisinaan sitä jopa korostetaan häiritsevän paljon, toisaalta korostuksen ymmärtää, sillä onhan kaikista kirjassa käytetyistä esimerkkielokuvista mahdollista löytää maksuttomia oppimateriaaleja ja pedagogisia kokonaisuuksia Koulukino ry:n verkkosivuilta. Tämä rajaus on kuitenkin jättänyt ulkopuolelleen lähes täysin dokumenttielokuvan ja animaation sekä aivan kokonaan taide-elokuvan käsittelyn. Tämä on mielestäni suuri puute, sillä monesti varsinkin taide-elokuvien katsomiselle ja niiden käsittelylle on suuri kynnys. Toivottavaa olisikin ollut, että juuri näihin hankalaksi koettuihin elokuvan lajeihin olisi tarjottu tehtäviä ja rohkaistu kasvattajaa kokeilemaan ja katsomaan lapsen kanssa jotain muuta kuin kaupallisesti menestyvää elokuvaa.

Suurin osa tehtävistä on selkeitä ja käytännössä helposti toteutettavia. Joitain pedagogisesti ontuvia tehtäviä mahtuu joukkoon, kuten esimerkiksi tämä: ”Mikä elokuvan hahmoista oli suosikkinne? Perustelkaa. Tehkää suosikkihahmosta omat käsinuket. Ohjeet yksinkertaisen käsinuken tekoon löydätte Koulukinon oppimateriaalista elokuvaan Sammakoiden ennustus (2003).” (s.92) Tehtävä kuulostaa hyvältä, mutta miksi käsinuket pitäisi tehdä? Mitä käsinukeilla tehdään? Tämä kuvastaa myös kirjan tehtävien tiettyä hankaluutta. Kirjan mukaan kaikki tehtävät voidaan tehdä mistä elokuvasta tahansa, joten kasvattajan on itse tiedettävä miten tehtäviä sovelletaan katsottuun elokuvaan ja millä tavalla tehtävä täyttää opetussuunnitelman tavoitteet. Edellä mainittu käsinukketehtävä jää irralliseksi mutta laajentamalla sitä esimerkiksi itse tehtyyn adaptaatioon elokuvasta ja videokuvattuun käsinukkenäytelmään tehtävä puoltaisi paikkaansa. Tällöin tehtävä olisi myös helppo integroida useampiin oppiaineisiin, jota kirjoittajat pitävät tärkeänä tavoitteena.

Elokuvaa työssään käyttävänä kuvataideopettajana olen elokuvien katsomisen ja analysoinnin lisäksi kokenut, että itse tekeminen on auttanut kaikkein parhaiten ymmärtämään elokuvan rakennetta ja ilmaisukeinoja. Tähän kirja tarjoaa lopussa olevan kirjallisuus- ja lähdeluettelon josta lukija löytää tähän tarkoitukseen sopivat teokset. Jos tavoitteena on analysoida ja jäsentää elokuvaa, kirjasta löytyy hyvät perustiedot ja tehtävät.

Mikäli tavoitteena on tehdä itse elokuvia, kirja ei anna siihen neuvoja eikä apua. Itselleni kirja ei antanut juuri mitään uutta tietoa, mutta antoi pohtimisen aihetta tehtävien osalta miten niitä voisi käyttää ja soveltaa omassa opetuksessa.

Kirjan luettuani näkisin, että se on tarkoitettu lähinnä ala- ja yläkoulun opettajille sekä vanhemmille. Kirja on mielestäni käyttökelpoisin sellaiselle, jolle elokuvakasvatus on uusi tuttavuus. Se etenee johdonmukaisesti ja antaa hyvät välineet sekä tehtävät aloittelevalle elokuvakasvattajalle. Voin kuvitella, että myös vanhemmat voisivat saada uusia ajatuksia elokuvien katsomisesta luettuaan kirjan.

 

Elina Tynkkynen

TaM,

Kuvataiteen lehtori,

Matinkylän koulu,

Espoo

elinatynkkynen@hotmail.com