Kuvataidekoulusta taiteen perusopetukseen

Elisse Heinimaan artikkeli, Kuvataideopettajaliiton juhlajulkaisu Stylus 1/2007

Huom. artikkelin osittaisessakin lainauksessa tulee mainita lähde.

Kuvataidekoulusta taiteen perusopetukseen

Suomen kuvataideopetuksen historiassa 1980 –luku oli merkittävä ajanjakso. Silloin perustettiin kaikille yhteisen, yleissivistävän koulun ulkopuolelle uusi koulujärjestelmä, lasten ja nuorten kuvataidekoulut. Artikkelissani kerron kuvataidekoulujen syntyhistoriasta, syistä ja seurauksista. Nykyään kuvataidekoulujen alkuperäisen tehtävän mukaista toimintaa järjestetään muuallakin kuin erityisissä lasten ja nuorten kuvataidekouluissa, mm. kansalais- ja työväenopistoissa. Kun lapsille ja nuorille 1990 –luvulla alettiin järjestää peruskoulun ulkopuolista opetusta myös käsityön, arkkitehtuurin, elokuvataiteen, tanssin, esittävien taiteiden (teatteri ja sirkus) ja sanataiteen aloilla, opetushallinto loi käsitteen taiteen perusopetus, joka kattaa kaikki mainitut taiteenalat sekä tietysti musiikin ja kuvataiteen.

Lasten ja nuorten kuvataidekoulut Suomessa – uusi ilmiö kuvataideopetuksen kartalla

Kuvataidekoulujen syntyvaiheessa yli 25 vuotta sitten joukko kuvaamataidonopettajia, taiteilijoita ja lasten vanhempia yhdisti voimansa ruohonjuuritason liikkeeksi, jonka tavoitteena oli järjestää kuvataideopetusta lapsille ja nuorille. Suuressa koulu-uudistuksessa 1970 –luvun alkupuolella, kun koko maassa siirryttiin 9-vuotiseen peruskouluun, taideaineiden määrää opetussuunnitelmassa vähennettiin rajusti. Samalla aineenopettajat saivat opetettavakseen vasta yläasteen oppilaat eli 7-8-9 luokkalaiset (13-15 vuotiaat), kun vanhassa koulumuodossa he opettivat kaikilla luokka-asteilla 11-vuotiaista eteenpäin. Ja 9 –luokalla kuvaamataito muuttui valinnaiseksi musiikin kanssa. Kuvaamataidonopettajat puolustivat voimakkaasti oman liittonsa kautta kuvaamataitoa kaikille kuuluvana, yleissivistävänä oppiaineena, mutta taistelu hävittiin.

 Tällaisessa tilanteessa syntyi tahtotila, jonka seurauksena vuodesta 1978 lähtien kuvataidekoulujen perustaminen käynnistyi vauhdikkaasti. Musiikkioppilaitosten menestyksellinen toiminta sai kysymään, mitä tapahtuisi, jos myös kuvataiteen opetus aloitettaisiin tavoitteellisena ja pitkäjänteisenä jo pienestä pitäen? Eikö myös kuvallisesta ilmaisusta kiinnostuneille lapsille pitäisi järjestää mahdollisuuksia kehittää taitojaan?Peruskoulun ulkopuoliselle kuvataideopetukselle oli olemassa suuri tarve, muutoin ei ole selitettävissä se, että kuvataidekoulu ”keksittiin” samanaikaisesti eri puolilla Suomea. Emme siis voi nimetä ketään erityistä henkilöä kuvataidekoulun äidiksi tai isäksi, vaan asialla oli suuri joukko aloitteellisia ja vakavasti taideopetukseen suhtautuvia henkilöitä.
Kuvataidekouluja perustivat kunnat, yksityishenkilöt, taideyhdistykset, kuvataidekoulujen kannatusyhdistykset ja taiteilijajärjestöt. Heti alusta pitäen oli siis olemassa sekä kunnallisia että yksityisiä kouluja. Kuvataidekoulujen perustaminen vaati paljon uhrautuvaa työtä, uskoa taidekasvatukseen ja taitoa perustella hankkeen tarpeellisuus. Vuonna 1979 vietettiin Unescon kansainvälistä Lapsen Vuotta, ja se pakotti päättäjät kallistamaan korvaansa lapsia koskeville asioille. Maassa vallitsi taloudellinen nousukausi, jonka ansiosta kunnissa oli halukkuutta uusien palvelujen perustamiseen. Kun suuret kaupungit lähtivät mukaan, pienemmillä paikkakunnillakin kuvataidekoulu katsottiin välttämättömyydeksi. – Jos kerran muualla on lapsille taidekouluja, miksei meilläkin!, tunnuttiin ajateltavan.

Yhdessä eteenpäin!

 Kuvataidekouluissa toiminta käynnistettiin ns. puhtaalta pöydältä, oltiinhan silloin luomassa koulumuotoa, jota ei ollut koskaan aikaisemmin ollut olemassa. Kaikissa koulunpitoa koskevissa asioissa oli tukeuduttava omaan järkeen, kokemukseen ja kollegoiden apuun. Kunnissa koulu- ja kulttuurihallinto antoivat jokseenkin vapaat kädet kuvataidekoulua suunnitteleville henkilöille. Kuvataidekoulun tarkoitusta, tavoitteita, sisältöjä, opetushenkilökunnan pätevyyksiä, tiloja ja lukemattomia muita kysymyksiä pohdittiin siellä ja täällä, mutta myös yhdessä isommalla joukolla.
Keväällä 1981 Espoon kuvataidekoulu järjesti Hanasaaren kulttuurikeskuksessa valtakunnallisen seminaarin, jonne kokoontuivat laajat asiasta kiinnostuneet piirit (mm. taiteilijajärjestöjen, kulttuurilautakuntien ja korkeakoulujen edustajia kuvataideopettajien lisäksi) keskustelemaan kuvataidekoulujen tulevaisuudesta. Seminaari teki esityksen opetusministeriölle kuvataidekoulujen asemaa pohtivan työryhmän asettamisesta, mutta työryhmää ei asetettu.
Kuvataidekoulujen ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa Joensuussa 1982 perustettiin Kuvataidekoulujen kehittämistyöryhmä, jonka puheenjohtajana toimi rehtori Tuomo Airasmaa, sihteerinä Päivi Fredriksson ja jäseninä kuvataidekoulujen johtajia ja opettajia. Työryhmä sai apurahan opetusministeriöltä lastenkulttuurin edistämiseen osoitetuista määrärahoista, ja se laati mietinnön Lasten ja nuorten kuvataidekoulut – taustaa ja kehittämistavoitteet (1985). Mietinnössä todettiin, että kuvataiteen alueella puuttuu yhtenäinen koulutusjärjestelmä. ”Kuvataidetta harrastava lapsi tai ammattiopintoihin tähtäävä nuori joutuu siirtymään erilaisesta kerhosta, laitoksesta tai koulusta toiseen, eikä niissä annettava kuvataideopetus läheskään aina ole tavoitteellista eikä nivelly edelliseen.” (Työryhmä Airasmaa et al 1985, 7.) Kun kansalais- ja työväenopistoistakaan ei vielä silloin ollut lasten ja nuorten kuvataideopetuksen järjestäjiksi, työryhmä esitti yhtenäisen koulutusjärjestelmän luomista kuvataiteeseen.

Kuvataidekoulujen etujärjestö

Kuvataidekoulujen aktiivijoukko tajusi verrattain varhain, että koulujen asioita ajamaan tarvittiin yhdistys. Vuonna 1982 perustettiin Suomen lasten ja nuorten kuvataidekoulujen liitto, joka tuli toimimaan koulujen etujärjestönä. Sen keskeisenä tehtävänä tulevina vuosina oli tiedottaminen ja neuvotteleminen valtiovallan kanssa koulujen aseman vakiinnuttamista koskevista asioista. Liitolla oli oleellinen rooli uuden koulujärjestelmän rakentamisessa, jossa koulujen valtionavustusten ja kuvataidekoululain ajaminen oli keskeistä. Samalla liiton tärkeänä tehtävänä oli järjestää koulutusta kuvataidekoulujen opettajille ja rehtoreille sekä koota koulujen kehittäjät yhteen tekemään aloitteita ja linjauksia eli suunnittelemaan kuvataidekoulujen tulevaisuutta.
Kuvataidekoulujen liiton toiminnassa on huomioitu alusta asti monipuolinen edustus. Hallitusten ja työryhmien jäsenet on valittu eri puolilta Suomea, pienistä ja isoista, kunnallisista ja yksityisistä kouluista. Liiton järjestämät , vuosittaiset koulutuspäivät ja kokoukset on myös pidetty eri paikkakunnilla, jotta kuvataidekouluväki on päässyt tutustumaan toistensa työympäristöihin.
Viime vuosikymmenellä liitto alkoi solmia yhteyksiä ulkomaisiin lasten ja nuorten kuvataideopetusta antaviin instituutioihin ja järjestää opintomatkoja ja seminaareja myös ulkomailla. 2000 –luvulla liiton toimintaan on tullut mukaan yhteistyö muiden taiteenalojen vastaavien liittojen kanssa.

Lasten ja nuorten kuvataidekoulun tehtävä ja laki taiteen perusopetuksesta

Ensimmäisen kerran lasten ja nuorten kuvataidekoulun määritteli em. Kuvataidekoulujen kehittämistyöryhmä.

”Lasten ja nuorten kuvataidekoulu on oppilaitos, jonka tehtävänä on antaa 5- 16 vuotiaille lapsille ja nuorille kokonaispersoonallisuutta kehittävää, yleissivistävää kuvataideopetusta, tukea ja laajentaa päiväkotien ja peruskoulun kuvaamataidon opetusta sekä luoda edellytyksiä kuvataiteen ja muiden visuaalisen alan taiteiden ammattiopinnoille.

Kuvataidekoulussa annetaan tavoitteellista, oppilaan kehitystason huomioon ottavaa, opetussuunnitelman mukaan etenevää kuvataiteen perusopetusta ja harjoitetaan syventäviä opintoja.” (Työryhmä Airasmaa et al 1985, 75).

Kuvataidekoulun määrittelyn tarve nousi aiemmin kuvatusta sekavasta tilanteesta. Kuvataidekoulut halusivat erottautua kerhomuotoisesta toiminnasta, kavahdettiin samastumasta mihinkään puuhasteluksi tai askarteluksi luokiteltavaan. Määritelmässä on tietty paino sanalla ’oppilaitos’ – se on vakavasti otettavaa toimintaa järjestävä taho.

Määritelmässä mainitulla ”kokonaispersoonallisuutta kehittävällä, yleissivistävällä kuvataideopetuksella” tarkoitettiin sitä, että koulut olivat valmiita ottamaan oppilaakseen kenet tahansa lapsen ja nuoren, jolla vain oli innokkuutta ja motivaatiota kuvataiteen harrastamiseen. Opetusta ei haluttu rakentaa koulutusputkeksi, jonka toisesta päästä putkahtaisi ulos pieniä taiteilijanalkuja, vaan opiskelun kuvataidekoulussa katsottiin hyödyttävän ketä tahansa lasta tai nuorta tulipa hänen elämänuransa olemaan mikä tahansa. Opetus oli yleissivistävää ja samalla niin korkeatasoista, että se ”loi edellytyksiä” myös myöhemmin mahdollisesti seuraaviin kuvataiteen ammattiopintoihin. ”Kokonaispersoonallisuuden kehittäminen” viittaa   ajatukseen, että kuvataiteen harrastamisella on vaikutusta ihmiseen kokonaisuutena – kysymys ei ole vain jonkin kapea-alaisen kyvyn tai taidon harjoittamisesta, vaan mm. ajattelu, tunne-elämä ja havaintokyky kehittyvät taiteen avulla.

Määritelmässä annetaan tuki päiväkotien ja peruskoulun kuvataideopetukselle. Tämä oli tärkeä koulutuspoliittinen linjanveto. Se viestitti, että kuvataidekoulut eivät korvaa päiväkotien ja peruskoulun kuvataideopetusta, sillä kuvataidekoulujen opetus ei koske koko ikäluokkaa. Kuvataidekoulut ovat tuoneet julki monessa yhteydessä kantansa peruskoulun kuvataideopetuksen järjestämiseen: sitä on saatava lisää ja kaikilla lapsilla on siihen oikeus. Kaikki nämä vuodet on ollut olemassa pelko –aiheellinen tai ei – että jossakin keksitään lakkauttaa kokonaan taideaineet peruskoulusta ja perustella sitä kuvataidekoulujen ja musiikkioppilaitosten olemassaololla.

”Kuvataidekoulussa annetaan tavoitteellista, oppilaan kehitystason huomioon ottavaa, opetussuunnitelman mukaan etenevää kuvataiteen perusopetusta, ja harjoitetaan syventäviä opintoja.”

Satunnaisesti toimiva kerho ei täytä määritelmän ehtoja. Tavoitteellinen toiminta, joka vielä etenee vuodesta toiseen ja muodostaa kokonaisuuden, on kunnollista koulutusta, jolle saatettiin odottaa myös julkista rahoitusta.

 Kuvataidekoulut saivat ensimmäistä kertaa valtion tukea vuonna 1982 hallituspuolueiden erillispäätöksellä. Heti seuraavana vuonna kuvataidekouluille hyväksyttiin valtion tulo-ja menoarvioon oma menokohta, josta kouluille alettiin jakaa harkinnanvaraista valtionavustusta. Koko 1980 –luvun ajan Kuvataidekoulujen liitto teki esityksiä opetusministeriölle kuvataideopetusjärjestelmän luomisesta ja kuvataidekoulujen aseman vakiinnuttamisesta lainsäädännön avulla. Opetusministeriön taideopetustyöryhmän muistio (1991:22) sitten sisälsikin lakiesityksen taiteen perusopetuksesta. Lainsäädännössä ennakoitiin lasten ja nuorten taideopetuksen tarve myös muilla taiteenaloilla kuin kuvataiteessa ja musiikissa, ja siksi luotiin käsite ’taiteen perusopetus’, joka siis tarkoittaa kaikkea lain ja asetuksen mukaista, eri taiteenalojen peruskoulun ulkopuolista opetusta. Ensimmäinen laki taiteen perusopetuksesta tuli voimaan 1.6.1992. Sitä tarkistettiin vuonna 1998 (laki n:o 633/1998).

Vuoden 1998 laki määrittelee taiteen perusopetuksen seuraavasti:

”Taiteen perusopetus on tavoitteellista, tasolta toiselle etenevää, ensisijaisesti lapsille ja nuorille järjestettävää eri taiteenalojen opetusta, joka samalla antaa oppilaalle valmiuksia ilmaista itseään ja hakeutua asianomaisen taiteenalan ammatilliseen ja korkea-asteen koulutukseen”.

 Laki on laadittu ensimmäisen kuvataidekoulun määritelmän hengessä.

Laissa edellytetään myös, että taiteen perusopetus järjestetään Opetushallituksen laatimien opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti.

Vuonna 1992 ensimmäisen taiteen perusopetuslain valmistuttua opetusministeriön neuvotteleva virkamies Paula Tuomikoski luonnehti taiteen perusopetusta esimerkiksi modernista hallinnosta. ”Perusopetusjärjestelmän olennaisin ohjausväline on laatutavoite: opetussuunnitelman perusteiden mukaan tapahtuva, pätevän taideopettajan suunnittelema ja antama opetus.” (Taiteen perusopetuksen käsikirja 1993, 13)

Kuvataidekouluhenki ja opetussuunnitelman kehittäminen

Monet kuvataidekoulut aloittivat toimintansa kokeiluina pienten määrärahojen turvin. Oppilaita oli aluksi vähän ja usein opettajilla oli jokin muu päätyö. Tällainen avoin tilanne salli vapaan ideoinnin myös pedagogisella tasolla. Kun kuvataidekoulujen hallinnollisissa järjestelyissä oli vilkuiltu musiikkioppilaitosten suuntaan, koulujen sisältöjä haluttiin suunnitella kokonaan vapaina esikuvista.

 Kuvataidekoulujen kehittämistyöryhmä totesi, että ”musiikkioppilaitokset ovat enemmän suorituspainotteisia, lasten ja nuorten kuvataidekoulut taas kasvatuspainotteisia.” (Työryhmä Airasmaa et al 1985, 8). Kehittämistyöryhmä laati kuvataidekouluille opetussuunnitelman, joka toimikin vuoteen 1992 saakka suuntaa antavana mallina koulujen opetussuunnitelmille. Työryhmä totesi varoittavasti:

” Vaikka lasten ja nuorten kuvataidekouluille laadittiin yhtenäinen opetussuunnitelma, työryhmä korostaa, että kuvataidekoulujen toiminnan onnistuminen riippuu oleellisesti siitä, että opetus on uudistuvaa,kokeilevaa ja innostunutta. Kokeilutoiminnalle lasten ja nuorten kuvataidekouluissa tulee varata mahdollisuus. Yhteistyö taidekasvatuksen, kasvatustieteen asiantuntijoiden sekä omaa luovaa työtään tekevien taiteilijoiden kanssa on tulevaisuudessa entistä keskeisempää .”(Työryhmä Airasmaa et al 1985, 9).

 Uutta luovaa ja kokeilevaa ilmapiiriä voidaan kutsua vaikka kuvataidekouluhengeksi, joka on inspiroinut kouluja kautta vuosien. Kun innostuneet ja palavasti asialleen omistautuneet opettajat 25 –vuotta sitten aloittivat opetuksen vaatimattomissa oloissa ja pienimuotoisesti, he olivat jonkun mittapuun mukaan suuruudenhulluja ihmisiä, joilla oli mahdottomia unelmia. Kun kuvaamataidon opetuksen resursseja peruskoulussa jatkuvasti huononnettiin, haluttiin kuvataidekouluissa luoda ihanneolosuhteet kuvataideopetukselle. Aikaa opetukseen oli varattava tarpeeksi (vähintään 2×45 min. viikossa /ryhmä),   opetusryhmien koon tuli olla pieni (10-12 oppilasta /ryhmä), ammattilaistasoa olevat työvälineet ja materiaalit, asianmukaiset opetustilat ja kunnon opetusvälineet kuuluivat asiaan sekä pätevät opettajat. Tällaisten reunaehtojen puitteissa oli mahdollista järjestää kokeilevaa opetusta, jossa oppilaiden omat ajatukset ja ideat voitiin ottaa huomioon.

Kuvataidekoulujen aseman vakiinnuttaminen lainsäädännön avulla edellytti kaikille kouluille yhteisten opetussuunnitelman perusteiden luomista. Kuvataidekoulun opetussuunnitelmaa vaati myös uusi opettajankoulutus. Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskus oli aloittanut Kuvataidekoulujen liiton ehdotuksesta vuonna 1987 taiteilijoiden pedagogisen täydennyskoulutuksen ja vuodesta 1990 Visio -komitean ehdotuksesta taiteilijan pedagogiset opinnot tulivat taidekasvatuksen osaston ohjelmaan. Tämä koulutusohjelma oli tarkoitettu ennen kaikkea kuvataidekouluissa toimiville taiteilijaopettajille.

Kuvataidekoulujen liitto nimesi vuonna1991 opetussuunnitelmatyöryhmän, joka laati Kuvataidekoulun opetussuunnitelman (1992) ja ehdotti sitä Opetushallitukselle kuvataiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden lähtökohdaksi. Opetushallitus käyttikin tuota kuvataidekouluväen omaa opetussuunnitelmaa työnsä pohjana.    Ensimmäiset Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet opetushallitus julkaisi vuonna1993.
Kuvataidekoulujen liiton työryhmän opetussuunnitelmassa määritellään kuvataideopetusta seuraavasti: ”- – – Kuvataidekoulun opetukselle on luonteenomaista tutkiva asenne oppimiseen, opetukseen ja ilmaisuun. Opetuksen tehtävänä on käynnistää ja ohjata oppilaiden aktiivista, henkistä työskentelyä. Opettamisen ja oppimisen prosessia pidetään yhtä tärkeänä kuin työskentelyn kuluessa syntyvää konkreettista lopputulosta. Kuvataiteen opettaminen on luonteeltaan uutta luovaa aivan kuten taiteen tekeminenkin. Opetusprosessissa opettaja ja oppilaat ovat vuorovaikutuksessa keskenään: he ovat ikäänkuin yhteisellä matkalla oleva työryhmä, jonka jäsenten tiedot ja taidot vaikuttavat matkan onnistumiseen”. (Fredriksson, Hahtonen, Heinimaa 1992, 6).
Opetushallituksen asettamat työryhmät ovat kahteen otteeseen (vuosina 1993 ja 2002) laatineet kuvataiteen perusopetukselle opetussuunnitelman perusteet, jotka ovat sitten toimineet kunnallisten ja koulukohtaisten opetussuunnitelmien lähtökohtina. Vuonna 2002 valmistui Taiteen perusopetuksen visuaalisten taiteiden laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteet, ja vuonna 2005 vastaava yleisen oppimäärän perusteet.

Laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteissa luonnehditaan visuualisten taiteiden perusopetusta tavalla, jonka taustalla vaikuttaa alkuperäinen kuvataidekouluhenki.

”- – – Taiteellisen oppimisen tarpeen tulee lähteä oppilaan omasta motivaatiosta, ja oppilaalla tulee olla aktiivinen rooli opiskelussa ja oppimisessa”. ”- – – Opetuksessa tulee hyödyntää tutkivaa ja toiminnallista oppimista yksin ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Tavoitteena on, että oppilas asettaa itse ongelmia, käsittelee tietoa, pohtii ja muodostaa käsityksiä.” (Visuaalisten taiteiden laajan oppimäärän ops:n perusteet 2002, 9)

”- – – Visuaalisten taitojen ja tietojen oppiminen sekä tutkiva, ongelmakeskeinen asenne oppimiseen ja ilmaisuun vaativat jatkuvaa vuorovaikutusta oppilaan, opettajan ja ryhmän välillä. Havainnoinnin, itse tekemisen ja leikin tulee olla keskeisiä työmuotoja. Oppilaan omat kokemukset, taidot ja tiedot sekä kiinnostus ovat opetuksen lähtökohtia. Aiheiden ja teemojen valinnoilla tulee pyrkiä ylläpitämään tekemisen ja oppimisen iloa.” (Visuaalisten taiteiden laajan oppimäärän ops:n perusteet 2002, 10)

Kuvataiteen johdantokappaleessa tähdennetään, että ”opetuksen tulee olla uutta luovaa” sekä ”tutkivaa ja ongelmakeskeistä”. (2002,16)

 Uuden opetussuunnitelman myötä kuvataidekouluihin tuli oppilasarvostelu ja mahdollisuus päättötyön tekemiseen. Kokemuksia uudistusten vaikutuksista ei vielä ole.
Olisikin kiinnostavaa tutkia, miten kuvataidekoulujen pedagoginen ajattelu on muuttunut ja kehittynyt vuosien kuluessa. Millä tavoin opetus on nykyään uudistuvaa, kokeilevaa ja innostunutta? Ja pysyykö vanha kuvataidekouluhenki vielä voimissaan 2000 –luvullakin?
 Elisse Heinimaa

Kuvataideopettaja
elisse.heinimaa@dna.fi

 Lähteet:

Lasten ja nuorten kuvataidekoulut – taustaa, kehittämistavoitteet
Valtion taidehallinnon julkaisuja No 26, Helsinki1985, Valtion painatuskeskus

Fredriksson, Hahtonen, Heinimaa, Lasten ja nuorten kuvataidekoulun opetussuunnitelma, Helsinki1992, Suomen lasten ja nuorten kuvataidekoulujen liitto ry

Taiteen perusopetuksen käsikirja, toim. Ismo Porna ja Pirjo Väyrynen, Helsinki 1993, Suomen kuntaliitto

Laki taiteen perusopetuksesta (424/1992)

Laki taiteen perusopetuksesta (633/1998)

Taiteen perusopetuksen visuaalisten taiteiden laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2002, Helsinki 2002, Opetushallitus